Reissumiestä vaisto vie

Olemme eläneet kovia aikoja, muutama päivä tai viikko tai mitälie sitten jouduttiin kohtaamaan pettymys. Tämä tapahtui onneksi loistavissa olosuhteissa: maailman ystävällisin miekkonen antoi telttapaikan hintaan meille kivan mökin kaatosateelta suojaamaan ja masuissa oli herkkupitaleivät sekä kaks litraa jäätelöä kinuskikastikkeella ja lakupaloilla. Mutta pettymys tuo totta tosiaan: kaikki majat monen päivän vaelluksille oli täynnä ja joudutiin missaamaan Kepler track, josta oltiin puhuttu syyskuusta asti. Puhuttiin siitä myös joka ikinen päivä Seelannissa, koska tiedettiin että ne pitää varata a j o i s s a. Tarinan opetus: aina on liian myöhäistä. Tuskailujen jälkeen keksittiin sotasuunnitelma. Huomenna alkaa seikkailu! 

Seuraavana aamuna aina yhtä tuhdin aamupalan jälkeen lähimmä ajamahan kohti Bluffin satamaa. Kaikilla tytöillä oli pieni haave löytää oma kalamies, joka veisi meidät Stewardin saarelle tai kruisailis meijän kans merellä, ihan vaa säästösyistä (laivalippu tänne paikkaan olis maksanu 155 dolaa). Ajettiin satamaan ja yritettiin noudattaa leirintäalueella tapamaamme miehen neuvoa valita mukava kalastaja ja kysyä siltä kyytiä. Kalamiehiä kyllä näkyi, mutta meitä niin ujostutti. Kun kaikki oli jo luovuttamassa, yksi meistä keräsi kaikki rohkeuden rippeet kasaan ja lähestyi määrätietoisesti kävelevää kalamiestä, tuloksetta. Miekkonen tuumasi, että merenkäynti on kova, eikä kalamiehiä mitä luultavimmin lähtisi enää tänää merille. Oltiin todellakin tosi ihmeissämme, miten juuri sillä kellonlyömällä (12.35) ei ollut ketään meille sopivaa. Höhhellssön. Mentiin syömään Stellan kahvilaan fish and chipsejä, hypeltiin kivillä ja tehtiin temppuja puistossa (Essi oppi kupperiskeikan!). On kai se tämäki. 

Bluff oli oikeesti tosi hauska paikka. Ei muistettu ajatella Kepler trackia lainkaan siellä pomppiessa ja kalamiehiä jahdatessa. Sieltä lähettiin ajamaan kohti Catlinsia. Catlinsista ei tiietty mitään, tämä kun ei ollut niin suunniteltu juttu, mutta tsekattiin kartasta aina uus kohde, ja niihin Nico uskollisesti kuljetti. Löydettiin aivan mieletön sademetsäkävely ja sieltä Outin todellakin tosi paras lemppari vesiputous, jonne mentiin uimaan. Onneksi oltiin keskenämme ilman japanikiinasaksaturismoja, sillä metsä raiku aika kovasti meijän onnen kiljahduksista, se oli mahtavaa! Putouksien jälkeen käytiin Seelannin melkein eteläisimmällä pisteellä Slope pointilla ihailemassa auringon laskua. Kaiken lisäksi löydettiin ilmainen leirintäalue, jes. (Tähän väliin pennejä säästävä vinkki vitonen: LADATKAA CAMPERMATE, me muistettiin ladata se vasta viikko sitten (vaikka meille siitä kommenteissa vinkattiin) ja sen jälkee ollaan löydetty melkein joka yö ilmanen leirintäalue, kun taas Camping NZ, jota ollaan uskollisesti käytetty, ei oo näyttäny puoliakaan ilmasista leirintäalueista :D Onneksi kaikki maksulliset on ollu ihania, mitään ei annettas pois, ei todellakaan! )

Seuraavana päivänä käytiin 170000 vuotta vanhassa metsässä, Cathedral Caveseilla (korkeita luolia meren rannalla) sekä Nugget pointilla. Nugetissa nähtiin yksi kauneimmista maisemista, merileijonia alhaallla kallioilla, usvaiset vuoret jne jne, katsokaa kuvat! Juotiin myös mahtavat peräkonttikahvit porkkanapiirakalla. Ei tajuta miks saatiin niin paljon katseita, vaikka oltiin vaa neljästään meijän tyhjennetyssä peräkontissa (tavarat ulkona sateessa) ja juotiin kahvia. Yks kiinalainen oli selvästi just tulossa ottaa meistä kuvaa, ku kömmittiin ulos autosta, joten järjestettiin sille uusi näytös ("tehdään tästä big show", sano Silja). Mentiin takas sinne ottamaan tirsat, mutta mies tuli taas liian myöhään paikalle.  

Sitten oltiinki päämäärättöminä, joten heitettiin kruunaa ja klaavaa Dunedinista ja jokivarsivaelluksesta. Päädyttiin lähtemään Dunediniin hyvien säiden ja surffirannan perässä. 

Dunedinissa vietettiin kaupunkipäivää: lounasteltin hauskassa kahvilassa, ihmeteltiin ympyrän mallista asemakaavaa ja yritettiin shoppailla. Edes kolmas kerta tuottanut tulosta. Täällä ei vaan voi shoppailla muuta kuin apteekeissa, kun siellä kaikkia hienon näköisiä puteleita. Mutta ai että! Päästiin Cadburyn tehtaanmyymälään, sekä viidellä dollarilla suklaamuseoon maistiaispussit kourassa. Kiitos Tobyn vinkin, käytiin tsekkaamassa myös instakuuluisa maailman jyrkin Baldwin Street -niminen katu. 

Kaupungissa olosta tarpeeksi saatuamme lähettiin metsästämään merileijonia ja pingviinejä Sandfly Baylle. Löydettiin sekä merileijonat, että keltasilmäpingviinit.  Saatiin todistaa sitä ilonpäivää, kun kaksi rannalla kaukana toisistaan olevaa merileijonaa löysi toisensa. <3 

Ja mikä oli alussa mainitseman pettymyksen tarkoitus: 

Tädit pääs sittenki surffaamaan,

Ei tarvinnu lähtä Keplerille haikkaamaan! 

Surffi on ollu reissun kantava teema (isoin läppä), vaikka ollaan surffattu yhtä monta kertaa kuin siitä on täällä kerrottu. Mutta vihdoin ja viimein, Dunedinissä odotus palkittiin! 

Vuokrattiin ilmaisen leirintäalueen vierestä kaksi lautaa koko päiväksi (sitä ennen käytiin tietenki kuivaharjoittelemassa rannalla ja ohimenevä nainen meinasi että "teiltä kyllä puuttuu nyt jotaki, ehkä lauta ja vesi", mutta ku tää nyt vaan on näin paljon halvempaa xd), naureskeltiin ku taas vastaantuleva mies kehui meille hyviä vaimoja (waifs, eli meidän korvaan vaimoja, paikalliset tarkoittaa aaltoja), ja hypättiin mereen. Ai makia! Aamulla taivas oli pilvessä, puolet meistä odotti ku ekat kaks surffas. Ja läpsystä vaihto - litimärkä hiekkainen märkäpuku niskaan ja aalloille. Aurinkokin alkoi porottaa, ja oli mukavaa niin maalla kuin meressä. 

Sen seitsemän tuntia siellä meni, ja nopeaa menikin. Oli aika lähteä, ja niinpä Nico suuntasi keulansa kohti Queenstownia. Siellä meitä odottaa Anne, sekä juhlalounas Fergburgissa! Parasta! 

t. Essi ja Outi

Seesteisesti Seelannissa

Viime aikoina meidän reissutiimin päällä on leijunut rauha. Aluksi ehkä saatettiin vähän seikkailla sanan negatiivisessa merkityksessä, mutta nyt ollaan oltu tasapainossa koko maailmankaikkeuden kanssa ja nautittu seesteisestä reissaamisesta. Jos ette usko, kattokaa vaikka:

Pikkusen onnessaan syömässä halloumisalaattia tien varressa

Ollaan katsottu leirintäalue ajoissa, tarkistettu että käteistä riittää maksamiseen ja kirjoitettu nätisti kaikki asiaankuuluvat paperit. Ollaan myös muistettu laittaa ne paperit tuulilasiin näkyvälle paikalle niin ettei aamulla vartija tule perimään maksua makuupussin sisältä. Ollaan pystytetty illalla teltta kahdessa ja puolessa minuutissa. Sillä aikaa joku ihana on jo laittanut teeveden kiehumaan ja nostanut iltapalakamppeet pöytään, koska meitä on neljä ja osataan näppärästi multitaskata näitä hommia. Yö nukutaan siellä teltassa, eikä energiaa  tuhlata enää riipparipuiden ettimiseen. Ollaan jopa pelattu muutaman kerran korttipelejä illalla otsalampun valossa, kun ollaan oltu niin ajoissa menossa yöpuulle eikä kenelläkään ole pääsyä sosiaalisiin medioihin taikka muiden viestimien äärelle. Aika idyllistä, eikö? Ja pää on tietty tyynyssä  ennen yhtätoista. 

Rakasta retkikeitintä koitetaan varjella tuulelta kaikilla mahdollisilla keinoilla 

Aamulla herätään herätyskelloon yleensä kahdeksalta. Syödään aamupalaa, keitetään kahvia ja puretaan teltta. Kukaan ei vahingossa syö toisen banaania myslin seassa tai laita kanisterista juomakelpoista vettä kahvinkeittoa varten, vaan muistaa säästää sen vaellusta varten ja hakee hanasta sitä toista vettä kattilaan. Telttaa purkaessa lasketaan, että kaikki 10 teltan tikkua on tänäänkin tallessa. Auton peräkontin järjestyksestä pidetään tarkasti huolta, koska väärän järjestyksen seurauksena takakontti ei mene kiinni. 

Arkisia asetelmia teltta-aamupalan jälkeen

Kun ajetaan, muistetaan ajaa (melkein aina) vasemmalla. Joku lukee karttaa tai käyttää puhelimen offline-tilaisia alueita ja kolmas naputtaa jääkaapin päälle ettei voi sula. Löydetään tie päivävaellusreitin alkupisteelle,  laitetaan aurinkorasvaa päästä varpaisiin, sortsit jalkaan ja vesipullo reppuun. Tarkistetaan, että mukana on purkinavaaja, varakaasupullo ja puukko. Lähdetään matkaan. 

Matkalla ei eksytä, vaan kävellään vuoren rinnettä ylös kuin pienet Vesamatit. Nautitaan maisemista ja auringosta, tehdään ruokaa perillä ja syödään suklaapatukka. Kun tullaan takaisin, mennään uimaan ja kauppaan. Sitten onkin jo ilta, ja aloitetaan sama rundi uudestaan. 

Abel Tasmanin rantoja ihmettelemässä

No, tämän postauksen tarkoitus ei ollut kertoa että osataan selviytyä arkisista askareista. Eikä antaa vaikutelmaa, että käyttäydytään kaavamaisesti ja eletään värittömästi kuin pienet sievät herran tertut. Ollaan kapinoitu elämän yleisiä järjestyssääntöjä vastaan esimerkiksi jättämällä lippikset naulakkoon, vaikka ollaan oltu retkellä koko päivä ja vaarana on ollut saada auringonpistos. Hurjaa! Ei vaan. Se oli vitsi. 

Tarkoitus oli kertoa, että ollaan vietetty aivan mahtavaa ja ihanaa reissuelämää. Oltu ulkona ja nautittu kesäsäästä, nukuttu siellä teltassa hyvin ja huonosti, jaksettu varjella kaasukeittimen hentoa liekkiä tuulisella rannalla ja odottaa kahviveden kiehumista puoli tuntia. Tehty ihania päivävaelluksia, retkeilty ja pistäydytty ajomatkan varrella pienelle maisemakävelylle. Laitettu hyvää ruokaa, syöty pitkään ja hartaasti aamupalaa, loikoiltu puistossa tai rannalla ja nukuttu joskus jopa päiväunet pitkien yöunien lisäksi. Ollaan muitten aktiviteettien lisäksi joskus käyty myös iltalenkillä. Nekin on tietty saatu hölkätä mitä kauneimmassa ympäristössä. Kaupunkipäivinä ollaan löydetty hyviä ravintoloita ja kahviloita ja otettu vielä jätskit siihen päälle. 

Koska nettiä ei yleensä ole eikä puhelimessa akkua, ollaan ehditty joogaamaan, venyttelemään ja treenaamaan akrobatiataitoja. Kiire ei meitä täällä paina. On aikaa tehdä ihan mitä huvittaa, pysähtyä matkan varrella tuijottamaan vaikka surffareita aalloilla tai lampaita laitumella. Paistaa lättyjä  puistossa sillä hitaalla kaasukeittimellä.  Haahuilla ruokakaupassa pari tuntia. 

Valtakunnassa kaikki erittäin hyvin!

                                                                                   T. Anni

10 + 2 asiaa, joita et tiennyt meistä

1. Silja marittaa joka aamu, opettaa muitakin marittamaan rinkkaa, sekä on tarkka auton siisteydestä

2. Silja opettaa muita puhumaan terveellisesti: " äiti osta minulle makkarapaketti" ja hokee jenkkiduudodändi

3. Outi on älykkö. Keksii asioihin aina näppäriä ratkaisuja

4. Outi on Kello-Matti, huolehtii kaikkien herättämisestä. Essi ja Anni yrittää pitää kiinni lomamoodista ja kääntää kylkeä vielä 9,5 tunnin unien jälkeen, mutta aina Outi ei armahda

5. Annilla on löyhin lompakko

6. Annin miesmaku on kääntynyt surffimpaan suuntaan

7. Essi keräilee hedelmätarroja ja jos niille tarkoitettua kirjaa ei ole lähettyvillä, tarroja löytyy lippiksen lipasta, takin hihoista ja milloin mistäkin

8. Essi on matkanjohtaja (syytetty kiistää)

9. Meijän Nico on syöppö. Syö kerran päivässä tankillisen unleaded 91:stä. Tulloo kalliiks

10. Tultiin riipparoimaan, muttei löydetty puita. Jouduttiin siis ostamaan meille jo niin rakkaaksi tullut punaharmaa koti

11. Tavaramäärän kauhistelu on yhteinen ilomme, auton maritus, packing ja unpacking yhteinen harrastuksemme.

12. Lähes jokainen mäkkäri, joka osuu silmään, hyödynnetään. Vessa, wifi ja vesipullot. Välillä saatetaan ihan vaan kiitollisuuden velassa ostaa vähän syötävää

Bonus: tänään päästiin suihkuun!

The Prisoners of Whanganui River

Oispa siistiä kertoa välillä jostakin, missä ei olla säädetty mitään, mutta valitettavasti we just can’t. Ehkä ens kerralla! Lähettiin Raglanista, meijän lempparista, Hamiltonin kautta kohti Whanganuin kansallispuistoa. Hamiltonista minä ja Essi saatiin vihdoin ja viimein retkipatjat, ja kylläpä alkoi yöt tuntumaan vielä mukavimmilta aiemman vanerialustan jälkeen. Löydettiin myös semihalpa ruokakauppa Pak’n Save. Uskomatonta, että suomalainen voi valittaa ruuan kalleutta, mutta täytyyhän seelantilaisenki saada jostain elantonsa!

Hamiltonista jatkettiin kohti leirintäaluetta. Opittiin taas kaks juttua: ei välttämättä kannata ajaa ilmaisten leirintäalueiden perässä, ja toisekseen kannattaa ottaa selvää aktiviteeteistä ennen ku ajaa jonnekki, josta ehkä mahdollisesti vois saada vuokrattua kanootteja. No, ajettiinpa kuitenki 43km maailman mutkastinta ja pienintä ja hitainta tietä, ja siinä menikin yli kaksi tuntia. Mutta maisemat oli uskomattoman kauniit! Löydettiin romahtanut silta, paikka sylkykilpailulle, lehmiä, vuohia, kauriita, pupuja, lampaita ja heppoja. Ja aivan tien päästä löytyi myös itse leirintäalue, mutta eihän siellä(kään) ollu meille riipparipuita (mistä te kaikki ex-reissaajat löysitte niitä?!xd), eikä varsinkaan kanootteja. Tajuttiin siellä myös, että kolmen päivän melontareissulle saattaa tarvita myös ruokaa, hups.

Wakahoro -leirintäalue oli kuitenkin tosi hyvä yöpaikka meille (ja vahingossa myös ilmainen niinku haluttiinki, mutta ei olis oikeesti ollut). Nukuttiin Annin kans mielettömän hyvät unet itseviritetyssä teltassa (auton peräkonttiin kiinni peräkonttiteltta vähä eripäin kuin kuuluisi ja puutikuilla ja matkalaukuilla pysymään pystyssä - aivan loistava, vaikka itse sanommekin!) ja Essi ja Silja varmasti yhtä hyvät auton sisällä (kuulemma sittenkin kaikkea muuta kuin hyvät koska vino puualusta).  Aamulla selvitettiin mistä niitä kanootteja saa, ja ajettiin sitten Raethihiin. Poisajo laskien ajettiin siis 86km ja mooonta monta tuntia aika turhaan, sillä seuraavana päivänä tultiin sama reitti melontafirman bussilla, heh. 

Raetihissa tutustuttiin Villin Lännen tyyliin rakenettuun pikkukylään juoksulenkillä, viritettiin riipparit (vihdoin riipparipuita!), käytiin kamalan kalliissa ruokakaupassa ostaa melontaruuat ja jännitettiin vähän tulevaa melontareissua. Seuraavana aamuna herättiin 6:00 ja innoissaan lähettiin kohti suurta seikkailua. Suuri ja ikimuistoinen seikkailu siitä tulikin! 

Aurinko paistoi mukavasti ja kanootit sekä tytöt alkoivat olla valmiita lähtöön. Sitten alkoi tapahtua asioita, joita ei olla ennen nähty:

1. Essi meloo kanootilla
2. Anni ja Essi Whanganui-joella
3. Suuri obstaakkeli kuohuvassa koskessa
4. Taittunut kanootti kiveä vasten keskellä jokea
5. Kaksi tyttöä autiolla saarella

Olipa siis kerran kerran pieni paha joki, Whanganui nimeltään. Ja älähän mitään, heti ensimmäisen pienen evästauon jälkeen toinen kanooteista otti ja törmäs pahasti isoon kiveen ja taittui keskeltä kahtia. Tämän seurauksena kanootista lentäneet tytöt joutui pienenpienen säikähdyksen jälkeen uida viereiselle kivikaistaleelle. Hyväksi onneksi kaksi isoa tynnyriä saatiin pelastettua sinne myös, jossa oli Annin ja Essin kamoja. Kaksi tynnyriä jäi vielä kanootin kanssa jumiin nauttimaan virtaavasta vedestä. Hetken ajan mietittiin, että mitä nyt tehdään ja päädyttiin siihen että kahdelle uitetulle koiralle jätetään vettä ja leipäpussi ja me Siljan kans lähetään hakemaan apua. 

Ja se avunhaku ei ollut nopeinta mahdollista. Tiedettiin, että meijän on melottava luultavasti viisi tuntia, kunnes päästään leirintäalueelle, jossa on kännykkä. Mutta jo vajaan kahden tunnin päästä nähtiin pienemmällä leirintäalueella punainen kanootti parkissa, ja juostiin kattomaan ketä siellä oli. Ja siellä oli just ne kaks saksalaista tyttöä, joille oli annettu hätäpuhelin ja päästiin painamaan SOS-nappulaa, joka lähettää signaalia joillekin pienestä hädästä. Se oli vaan niin epätodellista se kaikki, että ei oikein tiedetty miten päin olisi. Ei tiedetty, että joutuuko tytöt yöpymään joen varrella, eikä tiedetty miten me ite päästään pois joelta. Kun tajuttiin, että ilta alkaa hämärtyy, käytiin hakemassa kanootista yökamppeita ja samalla kuultiin joiltain melojapojilta, että tytöt ovat kunnossa ja saivat luultavasti apua pelastusveneellä. Kohta kuultiinkin sen ääntä ja juostiin aivan täpöö taas rantaan kattomaan onko tytöt siellä, mutta ei ollu. Veneen kuljettaja kävi vain kertomassa, että tytöt on viety sen kotiin yöksi. Oltiin enemmän kuin helpottuneita, mutta samalla oltiin salaa myös pettyneitä, ettei se vieny meitäkin pois joelta. Tajusin samalla, että tyttöjen kanootissa oli mun takki ja makuupussi. Puin kaikki omat ja Siljan ylimääräiset vaatteet vain päällekäin ja niitähän sitten ihan oli! Pelattiin ilta skippoa ja syötiin avokadoleipiä ja karamellikeksejä. 

Aamulla lähdettiin jatkaamaan matkaa siinä toivossa, että kolmen tunnin melomisen jälkeen me todellakin voidaan lopettaa se lysti ja päästä tyttöjen luokse. Mutta ei. Meille sanottiin että jos mennään mahdollisimman nopeaa ilman pitempiä pysähdyksiä, keretään leirintäalueelle josta seuraavana päivänä on enää neljä tuntia määränpäähän. Silloin tajuttiin, että me ollaan joen vankeja - ja siihen on tyytyminen. Jatkettiin taas melomista niitten samojen saksalaistyttöjen kans, ja ne vihas melomista. Kivoja tyttöjä silti! 

Kun rantauduttiin tälle toiselle leirintäalueelle (jossa maorikulttuuri oli vahvasti näkyvillä), vastaan tuli mies, joka hoputti meitä tulemaan nopeasti, koska protokollan mukainen virallinen maoritervehdys oli alkamassa. Ensin tää mies kyseli kaikilta mistä eri maista väkeä on ja yksi edustaja jokaisesta maasta pääsi puheenpitäjäksi, jokaiselle maalle valittiin myös laulu esitettäväksi. Me Siljan kans pysyttiin aivan hiljaa siinä muitten takana, sulauduttiin hienosti saksalaisiksi. Sitten naisten piti mennä jonoon ja miehet perässä. Mentiin yhden portin luokse odottamaan jännittyneenä mitä tuleman pitää. Odotettiin vähintään viittäkymmentä maoria siellä vastaanottamassa meitä, mutta kun saatiin lupa tulla aukiolle, siellä penkillä istui juuri tämä samainen mies, joka meitä oli ohjeistanut tähän kaikkeen ja sen 15-vuotias tyttö. Miesten piti mennä istumaan penkeille, ja meidän seisomaan niitten taakse. Sitten vuorotellen eri maitten edustajat piti puheen ja lauloi yhdessä, ja lopuksi vielä yksi kävi antaa lahjan meiltä kaikilta (lahjaksi kävi puunlehti tai oksa), mikä myös kuuluu maorikulttuuriin. Mua nauratti se tilanne niin, etten meinannut jotenki kestää. Lopun kruunas vielä yksi maoritapa - nenätervehdys. Kaikki jonossa vuorotellen kävi nenätervehtimässä sitä samaa miestä ja sen tyttöä. Tää mies oli siis puolimaori ja erittäin ylpeä maoritaustastaan. Istuttiin iltamyöhään pöydän ääressä kuunnellen maoreista kaikenlaista tältä mieheltä yhdessä saksatyttöjen ja israelilaisten/egyptiläisten nuorten miesten, ja juotiin teetä. 

Saatiin nukkua yö saksalaisten tyttöjen kans niitten teltassa, joten nukuin mun riippariin kääriytyneenä takki ja taas miljoonat paidat ja housut päällä ja niin oli aivan hyvä. 

Aamulla keitettiin puurot ja lähdettiin taas melomaan. Pian alkoi sataa vettä, ja aluksi se oli vielä aika skidiä, ja näki vielä eteenpäin. Kohta kuitenki vettä tuli jo aivan kaatamalla, ja vaatteet oli sekunissa litimärkiä. Ei auttanut kuin meloa eteenpäin, vaikka ei nähnytkään melkein ihan mitään. Sade ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti, vaan jonkun ajan päästä alkoi jo aurinko paistamaan. Välillä oli aina jännän paikkoja, kun mentiin kovia virtauksia alas ja yritettiin pysyä pystyssä ja törmäämättä mihinkään. Pysyttiin kuitenki, mutta meijän saksakamut kerran kippas itsensä kumoon ja kastui vielä märemmästäkin märemmäksi. 

Yhessä kohassa meinattiin mennä pikkusen väärästä paikasta, mutta saatiin lopulta vielä palattua oikeeseen kohtaan, ja saatiin taas hengähtää. Silloin oli ihanaa huomata ranta, jossa oli jo paljon kanootteja ja kajakkeja. Me oltiin perillä!

Odotettiin bussikyytiä meille ja kanooteille, mutta yhtäkkiä Anni ja Essi juoksi mäkeä alas ja voi sitä riemua mitä se jälleennäkeminen oli! Oltiinhan oltu muutama päivä aivan erossa toisistamme. Päästiin tyttöjen kyydillä leirintäalueelle, ja kanootit tuli bussilla perässä. Tytöt käski meijät suihkuun (…) ja meni valmistamaan juhla-ateriaa, koska kaikki oli taas kasassa! 

Ettei vaan kuulosta siltä, että tää oli jotenki tuskareissu, niin ei! Ihan mahtavia maisemia: joen vartta ympäröi välillä korkeankorkeat viidakkometsät ja hienot vesiputoukset. Vaikka siinä kävikin tommonen tosi nihkee juttu aluksi, että puolet joutu jäädä rannalle, oli tää ihan mahtava reissu (älkää Essi ja Anni lukeko tätä viimeistä lausetta pliis)! 

Onneksi Essillä ja Annillakin oli hyvät oltavat: ihana pelastajamies vei ne taloonsa teelle ja inkiväärikekseille, tilasi ravintolasta maailman parhaan lampaanlihapulla-aterian, ja majotti ne talonsa pihalla olevassa majatalossa. Lompakkoja ei ollu mukana, mutta tärkeintä oli että ”you girls have a happy night”. Tytöt sai kyydin takasin leirintäalueelle, jossa odotti ihania ihmisiä, jotka ei yhtään ragennu, vaikka äksidentin kustannukset olivat varmasti melkoset (Essi itkeskeli koko illan ku luuli joutuvansa velkavankeuteen. Ennen reissua meinaan allekirjotettiin lappu, jossa luki, että ollaan vastuussa kaikista kustannuksista, jos jotaki käy.)  Seuraavan päivän ne söi suklaata, jätskiä, kävi ravintolassa ja voimavarasuuntautuneella kävelyllä - eli ihan mahtavasti selviytyi kokemastaan. 

Babies on board

Ensimmäinen aamu valkeni Raglanissa suloisena. Kovasta alustasta ja makuupussittomasta sekä retkipatjattomasta (nämä siis oli siellä rinkassa ja rinkka edelleen lentomatkalla) yöstä huolimatta uni maistui kohtalaisesti. Oltiin saavuttu leirintäalueelle illalla pimeän aikaan, joten vasta aamulla nähtiin mihin oltiin oikein tultu. Karioi Lodge-niminen leirintäalue sijaitsi ylhäällä rinteessä mielettömän kauniin viidakon keskellä. Paratiisiin kantautui aaltojen pauhu alhaalta rannalta sekoittuen lintujen lauluun. Ja aurinko paistoi. Ei hassumpaa.

Aamupuuron jälkeen päätettiin lähteä selvittämään että mitenkäs se surffaamishomma oikein toimii. Ajeltiin pari kilometriä Manu Baylle (vissiin joku legendaarinen surffimesta) katsomaan, kun ammattilaiset kipuaa aalloille. Hienoltahan se näytti. Suuri meri, suuret aallot ja surffikansa elementissään. Ainut vaan että pakkasista aurinkoon pompanneella turistilla paloi heti käsivarret. Just.

Kuivaharjottelun ja erinomaisen ulkoilmalounaan jälkeen buukattiin itsemme surffitunnille. Saman päivän puolella ei sinne ehditty, kun jännittiki niin kovasti että piti antaa aikaa ensin henkiselle valmistautumiselle. Oli meillä kuitenkin viikon toinen kohokohta sinä päivänä: karkkipäivä!  (Meillähän on täällä kaks karkkipäivää viikossa, mutta just noi muut alko peruuttelemaan sitä. On muka liikaa karkkipäiviä viikossa, jos saa syödä kaks kertaa. Oon eri mieltä asiasta. Olkaa pliis tekin!) Karkkipäivää vietettiin rattoisasti rannalla ja keiteltiin kaasukeittimellä kahvit kaveriksi.

Hyväksi havaittu viidakkoleirintäalue palveli meitä toisenkin yön. Erittäin hyväksi havaitsimme nimittäin sen että ystävällinen yövahti otti vain kahden henkilön maksun, kun kerrottiin että osa meistä nukkuu riippumatoissa. Hinta-laatusuhde täyden palvelun kämpsaitille 6/5. Gourmet-iltapalaksi syötiin leipä-jugurttikombon sijaan nachopaistosta, ja pidettiin kunnon iltalanit wifin ääressä. Mukavuuttamme terassin ja tietokoneen ääreen tuli kuitenkin häiritsemään opossumi, suomeksi pussirotta. Iso, karvainen, vesikauhua ja tuberkuloosia levittävä ällötys. Keikkui muina miehinä terassimme kaiteilla roskiksiin hyppäämisestä haaveillen. Ja karkotti Outin suunnitelmat ulkona riippumatossa nukkumisesta. Siispä yön tullen kömmittiin taas kolmistaan autoon ja Silja urheana majoitti itsensä viidakon yöhön.

The surffipäivänä meitä odotti Raglanin keskustassa reteä ja cool surffiope-Manu. Ruskettunut, pitkähiuksinen, pelkät värikkäät uimasortsit asuna todella vaarallisen alhaalla, sinkkiä naamalla. Tosi cool. Surffiopen tila-autossa soi letkee musa ja kuski kertoi meille aalloista: "Does evribadi nou what waif is?" Johon me hämmentyneinä: "öööö nou?!?" Hyvä startti koulutielle. Heh. "Waif" tarkoitti paikallisten mielestä sanaa "aalto", ei "vaimo" niin kuin me ymmärrettiin ja hämmennyttiin kysymyksestä kokonaan. Tai ehkä surffarille aalto on vaimo. Tai ainaki suuren rakkauden kohde?

No kuitenkin rannalle päästyämme meillä alko kunnon luento. Manu kertoi kaiken aalloista, merestä ja turvallisesta surffaamisesta. Me seisottiin märkäpuvuissamme rannalla kuin pikku pingviinit. Ja huokaistiin helpotuksesta, kun meidän rannan aallot ei ollut ihan yhtä isoja kuin Manu Baylla, jossa katseltiin pro-surffareitten menoa. Teoriaosuuden jälkeen alkoi surffiasennon kuivaharjottelu. Laudalle-keskivartalo ylös - kädet suoraksi - toinen jalka eteen - se toinen jalka toisen jalan eteen- ja seisomaan. Sama uudestaan noin sata kertaa. Ja Manu
korjaili suorituksia täydellisiksi.

Sitten lähdettiin mereen. Pauhaava, hirveällä voimalla vastaan tuleva meri tuntui aika pelottavalta. Manun johdatuksessa kävelin perässä vaikka ajattelin etten meinaa edes pysyä pystyssä siellä aaltojen seassa. Onneksi me harjoiteltiin turvallisesti valvotulla rannalla niin että jalat ylsi pohjaan. Meikäläinen pääsi ensimmäisenä oppilaana laudalle makaamaan ja Manu lykkäsi hyvän aallon tullessa mut menemään. Se aalto vaan vei mua!!! Pitkään, pehmeästi
ja mä makasin turvallisesti laudan päällä. Siistiä! Tää meri kuljettaa mua! Ei muuta kuin kuskaamaan lautaa takaisin ja harjoittelemaan aallon nappaamista. Seuraavalla kerralla polvillaan, sitte paljo feilaamista ja open ohjeita englanniksi joista puolet (lue: kaikki) menee ohi, ja sitte onnistunut aallonnappaus ja laudalle seisomaan. Manun tsempeillä ja ohjeilla aallon nappaaminen alkoi sujua ja onnistuneita varovaisia laudalle kipuamisia kesyillä aalloilla kertyi aika monta. 

Surffitunnin päättyessä olo oli euforinen. Syke oli pilvissä, mieli kevyt ja suonissa endorfiinia. Kaikki jotka tuntee allekirjoittaneen urheiluhistorian, tietää että se on paljon se. (Eikä tässä nyt puhuta Manun hurmaavien, suorastaan hypnoottisten, silmien vaikutuksesta olotiloihin.)

Muitten kommentteja surffitreenauksesta: kivaa! Uudestaan! Vielä pitäisi vähän vaan harjoitella lisää... 

Surffitunnillakaan ei ihan vältytty kommelluksilta. Joku voi siellä ruudun takana edellisten postausten perusteella luulla että ollaan kovia sähläämään. Surffitunnilla oltiin melko ihmisiksi, mutta 1/4 meistä sai toista surffaajaa väistäessään oman surffilaudan täydellä voimalla kaulaansa. Se olin minä. Hommassahan kävi niin että jouduin väistämään yhtä surffaajaa joka meinas tulla päin, ja samalla mun lauta ajautui poikittain. Yhtäkkiä jostain tuli iso aalto joka heitti laudan täysillä kohti mua ja se osui kaulaan. En tiedä mitkä osat siellä meni nurin, mutta tapaturman seurauksena lähti ääni ja kurkku oli kipeänä viisi päivää. 

Seukkipäivänä ajateltiin pistää tädit uudestaan surffaamaan ja vuokrata laudat niin että vuorotellaan kahdella laudalla koko päivä, mutta alkoi sataa ja luovuttiin suunnitelmasta. Käytettiin sadepäivä ajamiseen, ja nyt odotellaan kieli pitkällä surffikelejä eteläsaarella.

T. Anni


PS. Jos joku ihmettelee ettei oo kuvamateriaalia surffaamisesta, niin pahoittelut: oli niin kiireinen aikataulu ettei pystynyt ottaa! Ehkä niitä tulee vielä, kunhan saadaan uudestaan laudat alle.

Hei kyllä me osataan nää hommat

Viikko takana, elämä ja eteläsaari edessä! Treffattiin aikasemmin saapuneiden Annin ja Outin kanssa  keskiviikko-iltana Aucklandissa (kaikki luuli tähän päivään asti, et ne tulee päivää ennen meitä:D)  ja alotettiin reissu hotelliyöllä! Aamulla lähettiin metsästämään meijän autonvuokrausfirmaa, joka ilmeisesti olikin vähän hankalamman reitin takana kun tarvittiin 12 bussikuskin apua ennen ku päästiin perille. Ensimmäinen kerto, missä pysäkki on, toinen, ettei pysäkki oo enää käytössä, kolmas mistä lähtee vaihtoehtonen bussi, neljäs että se lähteeki eri paikasta, viides että se oli sittenki oikee paikka. Tässä samalla bussikuskit oli vaivannu neljää muuta bussikuskia ku ne ei ollu ihan varmoja reitistä. Luovutettin ekan bussin ettiminen ja käveltiin sinne, mistä toinen bussi lähtisi (vaikka you girls will have really really long walk). Siellä vaivattiin vielä yhtä kuskia ennen ku päästiin oikeeseen bussiin. Bussikuski otti meidät huostaansa (niin myös maorinaisen, jolla oli koko omaisuus mukana ja päässä kolme hattua päällekkäin), vei meidät jatkoyhteysbussiin, kanto tavarat ja käski bussikuskin huolehtia meistä, kertoa reitin ja olla ottamatta maksua uudestaan. Tämä bussikuski kyllä opasti meidät, mutta eipä päästy määränpäässä ku seuraavaan risteykseen kävellen ja ihmeteltiin missä se tie menee, kun tämä edellinen bussikuski ajo ohi, tööttäili, viittoi, ajoi tien sivuun, otti meijät kyytiin, sanoi: "minä käskin sen kuskin opastaa teijät!" ja ajoi meijät sen tien päähän, jossa autovuokraamo oli. Muuten hyvä, mutta tultiin lenkin väärään päähän ja käveltiin kaks kilsaa vaikka oltas päästy bussilla iha viereen. Eniveis, aivan uskomattoman ystävällisiä ihmisiä täällä, vaikka erehtyisivätkin kumpaan päähän jättää meidät!

Päästiin siis perille. Ruvettiin maksamaan autoa, vaan eipä onnistunu. Kenenkään kortti ei toiminu! Testailtiin ainakin sata kertaa, ja ei mitään toivoa toimimisesta. Hieman epätoivoissaan mietittiin kaikkia maailman ratkasuja miten saatais maksetuksi, mutta käteistä ei ollu niin paljoa ja lähin ottomaatti ja wifi oli kolmen kilsan päässä.  Silja ja Anni lähti juoksemaan läheisen hotellin wifin ääreen, ja palatessaan kertoivat iloisia uutisia: luottorajat oli noin kolmesataa euroa molemmilla korteilla ni kappas ku ei auto lähteny sillä summalla kaheksi kuukaudeksi.

Nyt oli Nissan meijän alla, ja voi vapauden huumaa! Sen kunniaks ajettiin ekaan mäkkäriin, luotiin ite hampparit, ihan mahtava konsepti mäkkäriltä, ja mietittiin mitässitäsitte. Päätettiin ajaa heti Raglaniin surffaamaan, luulot pois ennen ku ruvetaan kasvattaa surffitukkaa!

Matka oli ihan mahtava, vasemman puoleinen liikenne onnistu ku vettä vaan (paitsi aina jos meni vähän häseen, laitettiin vilkun sijaan pyyhkijät päälle), ja maisemat oli mielettömät. Oltiin ihan rakastuneita pohjoissaareen, vaikka kuultiin et eteläsaari vielä paaaljon hienompi. Nähtiin illan ajelulla sademetsiä, lammasniittyjä ja kaikkea siltä väliltä. Kuva lammasniityistä on tästä lähtien aina mielessä, jos tarvii illalla laskea lampaita.

Illalla muistettiin, että meijän pitää nukkua jossaki. Oltiin tultu Raglaniin, ja kello lähesty kymmentä. Käytiin niin leirintäalueella, jossa ei ollu meille riipparipuita, kristittyjen leirikeskuksessa (luettiin kyltistä Christian Camp ja pyyhällettiin tohkeissaan sisään vain peruuttaakseemme yhtä äkkiä pois) ja kiinni menneessä leirintäalueessa, jonka puhelimeen vastasi joku siansaksaa puhuva ihminen. Lopulta löydettiin vielä yks leirintäalue, joka oli vielä auki! Siinä oli sitte vielä ihan pikkusen probleemia, luultiin että meijän piti mennä yhtä mäkeä ylös, vaikka se oli alastuloa varten, yritettiin, yritettiin ja vielä kolmannen kerran yritettiin mut ei menny auto ylös. Outin kanssa ajateltiin jo pistää parkkiin siihen leirintäalueen portin pieleen, kunnes Silja ja Anni juoksi sanomaan, että ei olis tarvinnukkaan mennä mäkeä pitkin. Tuuletettiin jo, vihdoin nukkumaan, ja käynnistettiin autoa, mutta Nisse teki tepposet: ei elettäkään käynnistymiseksi. Epätoivon määrä oli melko suuri siinä vaiheessa, luultiin, että akku oli loppunu, ku auto oli ollu vartin pois päältä ja jääkaappi silti päällä. Silja meinas jo pysäyttää yhen auton kunnes tajuttiin, että siinä oli vaan vaihde väärässä kohassa :D

Nojuuh, aika myöhään päästiin lopulta nukkumaan, Silja riippariin opossumien syötiksi ja me muut peräkonttiin kovalle puulevylle, koska Annin kamat edelleen matkalla lentokentältä, ja minä ja Outi fiksuina tyttöinä jätettiin retkipatjat Suomeen. 

Ensimmäinen päivä kertoo hyvin reissun luonteen: säätö-moodi omaksuttu.