Oispa siistiä kertoa välillä jostakin, missä ei olla säädetty mitään, mutta valitettavasti we just can’t. Ehkä ens kerralla! Lähettiin Raglanista, meijän lempparista, Hamiltonin kautta kohti Whanganuin kansallispuistoa. Hamiltonista minä ja Essi saatiin vihdoin ja viimein retkipatjat, ja kylläpä alkoi yöt tuntumaan vielä mukavimmilta aiemman vanerialustan jälkeen. Löydettiin myös semihalpa ruokakauppa Pak’n Save. Uskomatonta, että suomalainen voi valittaa ruuan kalleutta, mutta täytyyhän seelantilaisenki saada jostain elantonsa!

Hamiltonista jatkettiin kohti leirintäaluetta. Opittiin taas kaks juttua: ei välttämättä kannata ajaa ilmaisten leirintäalueiden perässä, ja toisekseen kannattaa ottaa selvää aktiviteeteistä ennen ku ajaa jonnekki, josta ehkä mahdollisesti vois saada vuokrattua kanootteja. No, ajettiinpa kuitenki 43km maailman mutkastinta ja pienintä ja hitainta tietä, ja siinä menikin yli kaksi tuntia. Mutta maisemat oli uskomattoman kauniit! Löydettiin romahtanut silta, paikka sylkykilpailulle, lehmiä, vuohia, kauriita, pupuja, lampaita ja heppoja. Ja aivan tien päästä löytyi myös itse leirintäalue, mutta eihän siellä(kään) ollu meille riipparipuita (mistä te kaikki ex-reissaajat löysitte niitä?!xd), eikä varsinkaan kanootteja. Tajuttiin siellä myös, että kolmen päivän melontareissulle saattaa tarvita myös ruokaa, hups.

Wakahoro -leirintäalue oli kuitenkin tosi hyvä yöpaikka meille (ja vahingossa myös ilmainen niinku haluttiinki, mutta ei olis oikeesti ollut). Nukuttiin Annin kans mielettömän hyvät unet itseviritetyssä teltassa (auton peräkonttiin kiinni peräkonttiteltta vähä eripäin kuin kuuluisi ja puutikuilla ja matkalaukuilla pysymään pystyssä - aivan loistava, vaikka itse sanommekin!) ja Essi ja Silja varmasti yhtä hyvät auton sisällä (kuulemma sittenkin kaikkea muuta kuin hyvät koska vino puualusta). Aamulla selvitettiin mistä niitä kanootteja saa, ja ajettiin sitten Raethihiin. Poisajo laskien ajettiin siis 86km ja mooonta monta tuntia aika turhaan, sillä seuraavana päivänä tultiin sama reitti melontafirman bussilla, heh.

Raetihissa tutustuttiin Villin Lännen tyyliin rakenettuun pikkukylään juoksulenkillä, viritettiin riipparit (vihdoin riipparipuita!), käytiin kamalan kalliissa ruokakaupassa ostaa melontaruuat ja jännitettiin vähän tulevaa melontareissua. Seuraavana aamuna herättiin 6:00 ja innoissaan lähettiin kohti suurta seikkailua. Suuri ja ikimuistoinen seikkailu siitä tulikin!
Aurinko paistoi mukavasti ja kanootit sekä tytöt alkoivat olla valmiita lähtöön. Sitten alkoi tapahtua asioita, joita ei olla ennen nähty:
- Essi meloo kanootilla
- Anni ja Essi Whanganui-joella
- Suuri obstaakkeli kuohuvassa koskessa
- Taittunut kanootti kiveä vasten keskellä jokea
- Kaksi tyttöä autiolla saarella
Olipa siis kerran kerran pieni paha joki, Whanganui nimeltään. Ja älähän mitään, heti ensimmäisen pienen evästauon jälkeen toinen kanooteista otti ja törmäs pahasti isoon kiveen ja taittui keskeltä kahtia. Tämän seurauksena kanootista lentäneet tytöt joutui pienenpienen säikähdyksen jälkeen uida viereiselle kivikaistaleelle. Hyväksi onneksi kaksi isoa tynnyriä saatiin pelastettua sinne myös, jossa oli Annin ja Essin kamoja. Kaksi tynnyriä jäi vielä kanootin kanssa jumiin nauttimaan virtaavasta vedestä. Hetken ajan mietittiin, että mitä nyt tehdään ja päädyttiin siihen että kahdelle uitetulle koiralle jätetään vettä ja leipäpussi ja me Siljan kans lähetään hakemaan apua.
Ja se avunhaku ei ollut nopeinta mahdollista. Tiedettiin, että meijän on melottava luultavasti viisi tuntia, kunnes päästään leirintäalueelle, jossa on kännykkä. Mutta jo vajaan kahden tunnin päästä nähtiin pienemmällä leirintäalueella punainen kanootti parkissa, ja juostiin kattomaan ketä siellä oli. Ja siellä oli just ne kaks saksalaista tyttöä, joille oli annettu hätäpuhelin ja päästiin painamaan SOS-nappulaa, joka lähettää signaalia joillekin pienestä hädästä. Se oli vaan niin epätodellista se kaikki, että ei oikein tiedetty miten päin olisi. Ei tiedetty, että joutuuko tytöt yöpymään joen varrella, eikä tiedetty miten me ite päästään pois joelta. Kun tajuttiin, että ilta alkaa hämärtyy, käytiin hakemassa kanootista yökamppeita ja samalla kuultiin joiltain melojapojilta, että tytöt ovat kunnossa ja saivat luultavasti apua pelastusveneellä. Kohta kuultiinkin sen ääntä ja juostiin aivan täpöö taas rantaan kattomaan onko tytöt siellä, mutta ei ollu. Veneen kuljettaja kävi vain kertomassa, että tytöt on viety sen kotiin yöksi. Oltiin enemmän kuin helpottuneita, mutta samalla oltiin salaa myös pettyneitä, ettei se vieny meitäkin pois joelta. Tajusin samalla, että tyttöjen kanootissa oli mun takki ja makuupussi. Puin kaikki omat ja Siljan ylimääräiset vaatteet vain päällekäin ja niitähän sitten ihan oli! Pelattiin ilta skippoa ja syötiin avokadoleipiä ja karamellikeksejä.

Aamulla lähdettiin jatkaamaan matkaa siinä toivossa, että kolmen tunnin melomisen jälkeen me todellakin voidaan lopettaa se lysti ja päästä tyttöjen luokse. Mutta ei. Meille sanottiin että jos mennään mahdollisimman nopeaa ilman pitempiä pysähdyksiä, keretään leirintäalueelle josta seuraavana päivänä on enää neljä tuntia määränpäähän. Silloin tajuttiin, että me ollaan joen vankeja - ja siihen on tyytyminen. Jatkettiin taas melomista niitten samojen saksalaistyttöjen kans, ja ne vihas melomista. Kivoja tyttöjä silti!

Kun rantauduttiin tälle toiselle leirintäalueelle (jossa maorikulttuuri oli vahvasti näkyvillä), vastaan tuli mies, joka hoputti meitä tulemaan nopeasti, koska protokollan mukainen virallinen maoritervehdys oli alkamassa. Ensin tää mies kyseli kaikilta mistä eri maista väkeä on ja yksi edustaja jokaisesta maasta pääsi puheenpitäjäksi, jokaiselle maalle valittiin myös laulu esitettäväksi. Me Siljan kans pysyttiin aivan hiljaa siinä muitten takana, sulauduttiin hienosti saksalaisiksi. Sitten naisten piti mennä jonoon ja miehet perässä. Mentiin yhden portin luokse odottamaan jännittyneenä mitä tuleman pitää. Odotettiin vähintään viittäkymmentä maoria siellä vastaanottamassa meitä, mutta kun saatiin lupa tulla aukiolle, siellä penkillä istui juuri tämä samainen mies, joka meitä oli ohjeistanut tähän kaikkeen ja sen 15-vuotias tyttö. Miesten piti mennä istumaan penkeille, ja meidän seisomaan niitten taakse. Sitten vuorotellen eri maitten edustajat piti puheen ja lauloi yhdessä, ja lopuksi vielä yksi kävi antaa lahjan meiltä kaikilta (lahjaksi kävi puunlehti tai oksa), mikä myös kuuluu maorikulttuuriin. Mua nauratti se tilanne niin, etten meinannut jotenki kestää. Lopun kruunas vielä yksi maoritapa - nenätervehdys. Kaikki jonossa vuorotellen kävi nenätervehtimässä sitä samaa miestä ja sen tyttöä. Tää mies oli siis puolimaori ja erittäin ylpeä maoritaustastaan. Istuttiin iltamyöhään pöydän ääressä kuunnellen maoreista kaikenlaista tältä mieheltä yhdessä saksatyttöjen ja israelilaisten/egyptiläisten nuorten miesten, ja juotiin teetä.

Saatiin nukkua yö saksalaisten tyttöjen kans niitten teltassa, joten nukuin mun riippariin kääriytyneenä takki ja taas miljoonat paidat ja housut päällä ja niin oli aivan hyvä.
Aamulla keitettiin puurot ja lähdettiin taas melomaan. Pian alkoi sataa vettä, ja aluksi se oli vielä aika skidiä, ja näki vielä eteenpäin. Kohta kuitenki vettä tuli jo aivan kaatamalla, ja vaatteet oli sekunissa litimärkiä. Ei auttanut kuin meloa eteenpäin, vaikka ei nähnytkään melkein ihan mitään. Sade ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti, vaan jonkun ajan päästä alkoi jo aurinko paistamaan. Välillä oli aina jännän paikkoja, kun mentiin kovia virtauksia alas ja yritettiin pysyä pystyssä ja törmäämättä mihinkään. Pysyttiin kuitenki, mutta meijän saksakamut kerran kippas itsensä kumoon ja kastui vielä märemmästäkin märemmäksi.
Yhessä kohassa meinattiin mennä pikkusen väärästä paikasta, mutta saatiin lopulta vielä palattua oikeeseen kohtaan, ja saatiin taas hengähtää. Silloin oli ihanaa huomata ranta, jossa oli jo paljon kanootteja ja kajakkeja. Me oltiin perillä!
Odotettiin bussikyytiä meille ja kanooteille, mutta yhtäkkiä Anni ja Essi juoksi mäkeä alas ja voi sitä riemua mitä se jälleennäkeminen oli! Oltiinhan oltu muutama päivä aivan erossa toisistamme. Päästiin tyttöjen kyydillä leirintäalueelle, ja kanootit tuli bussilla perässä. Tytöt käski meijät suihkuun (…) ja meni valmistamaan juhla-ateriaa, koska kaikki oli taas kasassa!
Ettei vaan kuulosta siltä, että tää oli jotenki tuskareissu, niin ei! Ihan mahtavia maisemia: joen vartta ympäröi välillä korkeankorkeat viidakkometsät ja hienot vesiputoukset. Vaikka siinä kävikin tommonen tosi nihkee juttu aluksi, että puolet joutu jäädä rannalle, oli tää ihan mahtava reissu (älkää Essi ja Anni lukeko tätä viimeistä lausetta pliis)!
Onneksi Essillä ja Annillakin oli hyvät oltavat: ihana pelastajamies vei ne taloonsa teelle ja inkiväärikekseille, tilasi ravintolasta maailman parhaan lampaanlihapulla-aterian, ja majotti ne talonsa pihalla olevassa majatalossa. Lompakkoja ei ollu mukana, mutta tärkeintä oli että ”you girls have a happy night”. Tytöt sai kyydin takasin leirintäalueelle, jossa odotti ihania ihmisiä, jotka ei yhtään ragennu, vaikka äksidentin kustannukset olivat varmasti melkoset (Essi itkeskeli koko illan ku luuli joutuvansa velkavankeuteen. Ennen reissua meinaan allekirjotettiin lappu, jossa luki, että ollaan vastuussa kaikista kustannuksista, jos jotaki käy.) Seuraavan päivän ne söi suklaata, jätskiä, kävi ravintolassa ja voimavarasuuntautuneella kävelyllä - eli ihan mahtavasti selviytyi kokemastaan.