10 + 2 asiaa, joita et tiennyt meistä

1. Silja marittaa joka aamu, opettaa muitakin marittamaan rinkkaa, sekä on tarkka auton siisteydestä

2. Silja opettaa muita puhumaan terveellisesti: " äiti osta minulle makkarapaketti" ja hokee jenkkiduudodändi

3. Outi on älykkö. Keksii asioihin aina näppäriä ratkaisuja

4. Outi on Kello-Matti, huolehtii kaikkien herättämisestä. Essi ja Anni yrittää pitää kiinni lomamoodista ja kääntää kylkeä vielä 9,5 tunnin unien jälkeen, mutta aina Outi ei armahda

5. Annilla on löyhin lompakko

6. Annin miesmaku on kääntynyt surffimpaan suuntaan

7. Essi keräilee hedelmätarroja ja jos niille tarkoitettua kirjaa ei ole lähettyvillä, tarroja löytyy lippiksen lipasta, takin hihoista ja milloin mistäkin

8. Essi on matkanjohtaja (syytetty kiistää)

9. Meijän Nico on syöppö. Syö kerran päivässä tankillisen unleaded 91:stä. Tulloo kalliiks

10. Tultiin riipparoimaan, muttei löydetty puita. Jouduttiin siis ostamaan meille jo niin rakkaaksi tullut punaharmaa koti

11. Tavaramäärän kauhistelu on yhteinen ilomme, auton maritus, packing ja unpacking yhteinen harrastuksemme.

12. Lähes jokainen mäkkäri, joka osuu silmään, hyödynnetään. Vessa, wifi ja vesipullot. Välillä saatetaan ihan vaan kiitollisuuden velassa ostaa vähän syötävää

Bonus: tänään päästiin suihkuun!

The Prisoners of Whanganui River

Oispa siistiä kertoa välillä jostakin, missä ei olla säädetty mitään, mutta valitettavasti we just can’t. Ehkä ens kerralla! Lähettiin Raglanista, meijän lempparista, Hamiltonin kautta kohti Whanganuin kansallispuistoa. Hamiltonista minä ja Essi saatiin vihdoin ja viimein retkipatjat, ja kylläpä alkoi yöt tuntumaan vielä mukavimmilta aiemman vanerialustan jälkeen. Löydettiin myös semihalpa ruokakauppa Pak’n Save. Uskomatonta, että suomalainen voi valittaa ruuan kalleutta, mutta täytyyhän seelantilaisenki saada jostain elantonsa!

Hamiltonista jatkettiin kohti leirintäaluetta. Opittiin taas kaks juttua: ei välttämättä kannata ajaa ilmaisten leirintäalueiden perässä, ja toisekseen kannattaa ottaa selvää aktiviteeteistä ennen ku ajaa jonnekki, josta ehkä mahdollisesti vois saada vuokrattua kanootteja. No, ajettiinpa kuitenki 43km maailman mutkastinta ja pienintä ja hitainta tietä, ja siinä menikin yli kaksi tuntia. Mutta maisemat oli uskomattoman kauniit! Löydettiin romahtanut silta, paikka sylkykilpailulle, lehmiä, vuohia, kauriita, pupuja, lampaita ja heppoja. Ja aivan tien päästä löytyi myös itse leirintäalue, mutta eihän siellä(kään) ollu meille riipparipuita (mistä te kaikki ex-reissaajat löysitte niitä?!xd), eikä varsinkaan kanootteja. Tajuttiin siellä myös, että kolmen päivän melontareissulle saattaa tarvita myös ruokaa, hups.

Wakahoro -leirintäalue oli kuitenkin tosi hyvä yöpaikka meille (ja vahingossa myös ilmainen niinku haluttiinki, mutta ei olis oikeesti ollut). Nukuttiin Annin kans mielettömän hyvät unet itseviritetyssä teltassa (auton peräkonttiin kiinni peräkonttiteltta vähä eripäin kuin kuuluisi ja puutikuilla ja matkalaukuilla pysymään pystyssä - aivan loistava, vaikka itse sanommekin!) ja Essi ja Silja varmasti yhtä hyvät auton sisällä (kuulemma sittenkin kaikkea muuta kuin hyvät koska vino puualusta).  Aamulla selvitettiin mistä niitä kanootteja saa, ja ajettiin sitten Raethihiin. Poisajo laskien ajettiin siis 86km ja mooonta monta tuntia aika turhaan, sillä seuraavana päivänä tultiin sama reitti melontafirman bussilla, heh. 

Raetihissa tutustuttiin Villin Lännen tyyliin rakenettuun pikkukylään juoksulenkillä, viritettiin riipparit (vihdoin riipparipuita!), käytiin kamalan kalliissa ruokakaupassa ostaa melontaruuat ja jännitettiin vähän tulevaa melontareissua. Seuraavana aamuna herättiin 6:00 ja innoissaan lähettiin kohti suurta seikkailua. Suuri ja ikimuistoinen seikkailu siitä tulikin! 

Aurinko paistoi mukavasti ja kanootit sekä tytöt alkoivat olla valmiita lähtöön. Sitten alkoi tapahtua asioita, joita ei olla ennen nähty:

1. Essi meloo kanootilla
2. Anni ja Essi Whanganui-joella
3. Suuri obstaakkeli kuohuvassa koskessa
4. Taittunut kanootti kiveä vasten keskellä jokea
5. Kaksi tyttöä autiolla saarella

Olipa siis kerran kerran pieni paha joki, Whanganui nimeltään. Ja älähän mitään, heti ensimmäisen pienen evästauon jälkeen toinen kanooteista otti ja törmäs pahasti isoon kiveen ja taittui keskeltä kahtia. Tämän seurauksena kanootista lentäneet tytöt joutui pienenpienen säikähdyksen jälkeen uida viereiselle kivikaistaleelle. Hyväksi onneksi kaksi isoa tynnyriä saatiin pelastettua sinne myös, jossa oli Annin ja Essin kamoja. Kaksi tynnyriä jäi vielä kanootin kanssa jumiin nauttimaan virtaavasta vedestä. Hetken ajan mietittiin, että mitä nyt tehdään ja päädyttiin siihen että kahdelle uitetulle koiralle jätetään vettä ja leipäpussi ja me Siljan kans lähetään hakemaan apua. 

Ja se avunhaku ei ollut nopeinta mahdollista. Tiedettiin, että meijän on melottava luultavasti viisi tuntia, kunnes päästään leirintäalueelle, jossa on kännykkä. Mutta jo vajaan kahden tunnin päästä nähtiin pienemmällä leirintäalueella punainen kanootti parkissa, ja juostiin kattomaan ketä siellä oli. Ja siellä oli just ne kaks saksalaista tyttöä, joille oli annettu hätäpuhelin ja päästiin painamaan SOS-nappulaa, joka lähettää signaalia joillekin pienestä hädästä. Se oli vaan niin epätodellista se kaikki, että ei oikein tiedetty miten päin olisi. Ei tiedetty, että joutuuko tytöt yöpymään joen varrella, eikä tiedetty miten me ite päästään pois joelta. Kun tajuttiin, että ilta alkaa hämärtyy, käytiin hakemassa kanootista yökamppeita ja samalla kuultiin joiltain melojapojilta, että tytöt ovat kunnossa ja saivat luultavasti apua pelastusveneellä. Kohta kuultiinkin sen ääntä ja juostiin aivan täpöö taas rantaan kattomaan onko tytöt siellä, mutta ei ollu. Veneen kuljettaja kävi vain kertomassa, että tytöt on viety sen kotiin yöksi. Oltiin enemmän kuin helpottuneita, mutta samalla oltiin salaa myös pettyneitä, ettei se vieny meitäkin pois joelta. Tajusin samalla, että tyttöjen kanootissa oli mun takki ja makuupussi. Puin kaikki omat ja Siljan ylimääräiset vaatteet vain päällekäin ja niitähän sitten ihan oli! Pelattiin ilta skippoa ja syötiin avokadoleipiä ja karamellikeksejä. 

Aamulla lähdettiin jatkaamaan matkaa siinä toivossa, että kolmen tunnin melomisen jälkeen me todellakin voidaan lopettaa se lysti ja päästä tyttöjen luokse. Mutta ei. Meille sanottiin että jos mennään mahdollisimman nopeaa ilman pitempiä pysähdyksiä, keretään leirintäalueelle josta seuraavana päivänä on enää neljä tuntia määränpäähän. Silloin tajuttiin, että me ollaan joen vankeja - ja siihen on tyytyminen. Jatkettiin taas melomista niitten samojen saksalaistyttöjen kans, ja ne vihas melomista. Kivoja tyttöjä silti! 

Kun rantauduttiin tälle toiselle leirintäalueelle (jossa maorikulttuuri oli vahvasti näkyvillä), vastaan tuli mies, joka hoputti meitä tulemaan nopeasti, koska protokollan mukainen virallinen maoritervehdys oli alkamassa. Ensin tää mies kyseli kaikilta mistä eri maista väkeä on ja yksi edustaja jokaisesta maasta pääsi puheenpitäjäksi, jokaiselle maalle valittiin myös laulu esitettäväksi. Me Siljan kans pysyttiin aivan hiljaa siinä muitten takana, sulauduttiin hienosti saksalaisiksi. Sitten naisten piti mennä jonoon ja miehet perässä. Mentiin yhden portin luokse odottamaan jännittyneenä mitä tuleman pitää. Odotettiin vähintään viittäkymmentä maoria siellä vastaanottamassa meitä, mutta kun saatiin lupa tulla aukiolle, siellä penkillä istui juuri tämä samainen mies, joka meitä oli ohjeistanut tähän kaikkeen ja sen 15-vuotias tyttö. Miesten piti mennä istumaan penkeille, ja meidän seisomaan niitten taakse. Sitten vuorotellen eri maitten edustajat piti puheen ja lauloi yhdessä, ja lopuksi vielä yksi kävi antaa lahjan meiltä kaikilta (lahjaksi kävi puunlehti tai oksa), mikä myös kuuluu maorikulttuuriin. Mua nauratti se tilanne niin, etten meinannut jotenki kestää. Lopun kruunas vielä yksi maoritapa - nenätervehdys. Kaikki jonossa vuorotellen kävi nenätervehtimässä sitä samaa miestä ja sen tyttöä. Tää mies oli siis puolimaori ja erittäin ylpeä maoritaustastaan. Istuttiin iltamyöhään pöydän ääressä kuunnellen maoreista kaikenlaista tältä mieheltä yhdessä saksatyttöjen ja israelilaisten/egyptiläisten nuorten miesten, ja juotiin teetä. 

Saatiin nukkua yö saksalaisten tyttöjen kans niitten teltassa, joten nukuin mun riippariin kääriytyneenä takki ja taas miljoonat paidat ja housut päällä ja niin oli aivan hyvä. 

Aamulla keitettiin puurot ja lähdettiin taas melomaan. Pian alkoi sataa vettä, ja aluksi se oli vielä aika skidiä, ja näki vielä eteenpäin. Kohta kuitenki vettä tuli jo aivan kaatamalla, ja vaatteet oli sekunissa litimärkiä. Ei auttanut kuin meloa eteenpäin, vaikka ei nähnytkään melkein ihan mitään. Sade ei kuitenkaan kestänyt loppuun asti, vaan jonkun ajan päästä alkoi jo aurinko paistamaan. Välillä oli aina jännän paikkoja, kun mentiin kovia virtauksia alas ja yritettiin pysyä pystyssä ja törmäämättä mihinkään. Pysyttiin kuitenki, mutta meijän saksakamut kerran kippas itsensä kumoon ja kastui vielä märemmästäkin märemmäksi. 

Yhessä kohassa meinattiin mennä pikkusen väärästä paikasta, mutta saatiin lopulta vielä palattua oikeeseen kohtaan, ja saatiin taas hengähtää. Silloin oli ihanaa huomata ranta, jossa oli jo paljon kanootteja ja kajakkeja. Me oltiin perillä!

Odotettiin bussikyytiä meille ja kanooteille, mutta yhtäkkiä Anni ja Essi juoksi mäkeä alas ja voi sitä riemua mitä se jälleennäkeminen oli! Oltiinhan oltu muutama päivä aivan erossa toisistamme. Päästiin tyttöjen kyydillä leirintäalueelle, ja kanootit tuli bussilla perässä. Tytöt käski meijät suihkuun (…) ja meni valmistamaan juhla-ateriaa, koska kaikki oli taas kasassa! 

Ettei vaan kuulosta siltä, että tää oli jotenki tuskareissu, niin ei! Ihan mahtavia maisemia: joen vartta ympäröi välillä korkeankorkeat viidakkometsät ja hienot vesiputoukset. Vaikka siinä kävikin tommonen tosi nihkee juttu aluksi, että puolet joutu jäädä rannalle, oli tää ihan mahtava reissu (älkää Essi ja Anni lukeko tätä viimeistä lausetta pliis)! 

Onneksi Essillä ja Annillakin oli hyvät oltavat: ihana pelastajamies vei ne taloonsa teelle ja inkiväärikekseille, tilasi ravintolasta maailman parhaan lampaanlihapulla-aterian, ja majotti ne talonsa pihalla olevassa majatalossa. Lompakkoja ei ollu mukana, mutta tärkeintä oli että ”you girls have a happy night”. Tytöt sai kyydin takasin leirintäalueelle, jossa odotti ihania ihmisiä, jotka ei yhtään ragennu, vaikka äksidentin kustannukset olivat varmasti melkoset (Essi itkeskeli koko illan ku luuli joutuvansa velkavankeuteen. Ennen reissua meinaan allekirjotettiin lappu, jossa luki, että ollaan vastuussa kaikista kustannuksista, jos jotaki käy.)  Seuraavan päivän ne söi suklaata, jätskiä, kävi ravintolassa ja voimavarasuuntautuneella kävelyllä - eli ihan mahtavasti selviytyi kokemastaan. 

Babies on board

Ensimmäinen aamu valkeni Raglanissa suloisena. Kovasta alustasta ja makuupussittomasta sekä retkipatjattomasta (nämä siis oli siellä rinkassa ja rinkka edelleen lentomatkalla) yöstä huolimatta uni maistui kohtalaisesti. Oltiin saavuttu leirintäalueelle illalla pimeän aikaan, joten vasta aamulla nähtiin mihin oltiin oikein tultu. Karioi Lodge-niminen leirintäalue sijaitsi ylhäällä rinteessä mielettömän kauniin viidakon keskellä. Paratiisiin kantautui aaltojen pauhu alhaalta rannalta sekoittuen lintujen lauluun. Ja aurinko paistoi. Ei hassumpaa.

Aamupuuron jälkeen päätettiin lähteä selvittämään että mitenkäs se surffaamishomma oikein toimii. Ajeltiin pari kilometriä Manu Baylle (vissiin joku legendaarinen surffimesta) katsomaan, kun ammattilaiset kipuaa aalloille. Hienoltahan se näytti. Suuri meri, suuret aallot ja surffikansa elementissään. Ainut vaan että pakkasista aurinkoon pompanneella turistilla paloi heti käsivarret. Just.

Kuivaharjottelun ja erinomaisen ulkoilmalounaan jälkeen buukattiin itsemme surffitunnille. Saman päivän puolella ei sinne ehditty, kun jännittiki niin kovasti että piti antaa aikaa ensin henkiselle valmistautumiselle. Oli meillä kuitenkin viikon toinen kohokohta sinä päivänä: karkkipäivä!  (Meillähän on täällä kaks karkkipäivää viikossa, mutta just noi muut alko peruuttelemaan sitä. On muka liikaa karkkipäiviä viikossa, jos saa syödä kaks kertaa. Oon eri mieltä asiasta. Olkaa pliis tekin!) Karkkipäivää vietettiin rattoisasti rannalla ja keiteltiin kaasukeittimellä kahvit kaveriksi.

Hyväksi havaittu viidakkoleirintäalue palveli meitä toisenkin yön. Erittäin hyväksi havaitsimme nimittäin sen että ystävällinen yövahti otti vain kahden henkilön maksun, kun kerrottiin että osa meistä nukkuu riippumatoissa. Hinta-laatusuhde täyden palvelun kämpsaitille 6/5. Gourmet-iltapalaksi syötiin leipä-jugurttikombon sijaan nachopaistosta, ja pidettiin kunnon iltalanit wifin ääressä. Mukavuuttamme terassin ja tietokoneen ääreen tuli kuitenkin häiritsemään opossumi, suomeksi pussirotta. Iso, karvainen, vesikauhua ja tuberkuloosia levittävä ällötys. Keikkui muina miehinä terassimme kaiteilla roskiksiin hyppäämisestä haaveillen. Ja karkotti Outin suunnitelmat ulkona riippumatossa nukkumisesta. Siispä yön tullen kömmittiin taas kolmistaan autoon ja Silja urheana majoitti itsensä viidakon yöhön.

The surffipäivänä meitä odotti Raglanin keskustassa reteä ja cool surffiope-Manu. Ruskettunut, pitkähiuksinen, pelkät värikkäät uimasortsit asuna todella vaarallisen alhaalla, sinkkiä naamalla. Tosi cool. Surffiopen tila-autossa soi letkee musa ja kuski kertoi meille aalloista: "Does evribadi nou what waif is?" Johon me hämmentyneinä: "öööö nou?!?" Hyvä startti koulutielle. Heh. "Waif" tarkoitti paikallisten mielestä sanaa "aalto", ei "vaimo" niin kuin me ymmärrettiin ja hämmennyttiin kysymyksestä kokonaan. Tai ehkä surffarille aalto on vaimo. Tai ainaki suuren rakkauden kohde?

No kuitenkin rannalle päästyämme meillä alko kunnon luento. Manu kertoi kaiken aalloista, merestä ja turvallisesta surffaamisesta. Me seisottiin märkäpuvuissamme rannalla kuin pikku pingviinit. Ja huokaistiin helpotuksesta, kun meidän rannan aallot ei ollut ihan yhtä isoja kuin Manu Baylla, jossa katseltiin pro-surffareitten menoa. Teoriaosuuden jälkeen alkoi surffiasennon kuivaharjottelu. Laudalle-keskivartalo ylös - kädet suoraksi - toinen jalka eteen - se toinen jalka toisen jalan eteen- ja seisomaan. Sama uudestaan noin sata kertaa. Ja Manu
korjaili suorituksia täydellisiksi.

Sitten lähdettiin mereen. Pauhaava, hirveällä voimalla vastaan tuleva meri tuntui aika pelottavalta. Manun johdatuksessa kävelin perässä vaikka ajattelin etten meinaa edes pysyä pystyssä siellä aaltojen seassa. Onneksi me harjoiteltiin turvallisesti valvotulla rannalla niin että jalat ylsi pohjaan. Meikäläinen pääsi ensimmäisenä oppilaana laudalle makaamaan ja Manu lykkäsi hyvän aallon tullessa mut menemään. Se aalto vaan vei mua!!! Pitkään, pehmeästi
ja mä makasin turvallisesti laudan päällä. Siistiä! Tää meri kuljettaa mua! Ei muuta kuin kuskaamaan lautaa takaisin ja harjoittelemaan aallon nappaamista. Seuraavalla kerralla polvillaan, sitte paljo feilaamista ja open ohjeita englanniksi joista puolet (lue: kaikki) menee ohi, ja sitte onnistunut aallonnappaus ja laudalle seisomaan. Manun tsempeillä ja ohjeilla aallon nappaaminen alkoi sujua ja onnistuneita varovaisia laudalle kipuamisia kesyillä aalloilla kertyi aika monta. 

Surffitunnin päättyessä olo oli euforinen. Syke oli pilvissä, mieli kevyt ja suonissa endorfiinia. Kaikki jotka tuntee allekirjoittaneen urheiluhistorian, tietää että se on paljon se. (Eikä tässä nyt puhuta Manun hurmaavien, suorastaan hypnoottisten, silmien vaikutuksesta olotiloihin.)

Muitten kommentteja surffitreenauksesta: kivaa! Uudestaan! Vielä pitäisi vähän vaan harjoitella lisää... 

Surffitunnillakaan ei ihan vältytty kommelluksilta. Joku voi siellä ruudun takana edellisten postausten perusteella luulla että ollaan kovia sähläämään. Surffitunnilla oltiin melko ihmisiksi, mutta 1/4 meistä sai toista surffaajaa väistäessään oman surffilaudan täydellä voimalla kaulaansa. Se olin minä. Hommassahan kävi niin että jouduin väistämään yhtä surffaajaa joka meinas tulla päin, ja samalla mun lauta ajautui poikittain. Yhtäkkiä jostain tuli iso aalto joka heitti laudan täysillä kohti mua ja se osui kaulaan. En tiedä mitkä osat siellä meni nurin, mutta tapaturman seurauksena lähti ääni ja kurkku oli kipeänä viisi päivää. 

Seukkipäivänä ajateltiin pistää tädit uudestaan surffaamaan ja vuokrata laudat niin että vuorotellaan kahdella laudalla koko päivä, mutta alkoi sataa ja luovuttiin suunnitelmasta. Käytettiin sadepäivä ajamiseen, ja nyt odotellaan kieli pitkällä surffikelejä eteläsaarella.

T. Anni


PS. Jos joku ihmettelee ettei oo kuvamateriaalia surffaamisesta, niin pahoittelut: oli niin kiireinen aikataulu ettei pystynyt ottaa! Ehkä niitä tulee vielä, kunhan saadaan uudestaan laudat alle.

Hei kyllä me osataan nää hommat

Viikko takana, elämä ja eteläsaari edessä! Treffattiin aikasemmin saapuneiden Annin ja Outin kanssa  keskiviikko-iltana Aucklandissa (kaikki luuli tähän päivään asti, et ne tulee päivää ennen meitä:D)  ja alotettiin reissu hotelliyöllä! Aamulla lähettiin metsästämään meijän autonvuokrausfirmaa, joka ilmeisesti olikin vähän hankalamman reitin takana kun tarvittiin 12 bussikuskin apua ennen ku päästiin perille. Ensimmäinen kerto, missä pysäkki on, toinen, ettei pysäkki oo enää käytössä, kolmas mistä lähtee vaihtoehtonen bussi, neljäs että se lähteeki eri paikasta, viides että se oli sittenki oikee paikka. Tässä samalla bussikuskit oli vaivannu neljää muuta bussikuskia ku ne ei ollu ihan varmoja reitistä. Luovutettin ekan bussin ettiminen ja käveltiin sinne, mistä toinen bussi lähtisi (vaikka you girls will have really really long walk). Siellä vaivattiin vielä yhtä kuskia ennen ku päästiin oikeeseen bussiin. Bussikuski otti meidät huostaansa (niin myös maorinaisen, jolla oli koko omaisuus mukana ja päässä kolme hattua päällekkäin), vei meidät jatkoyhteysbussiin, kanto tavarat ja käski bussikuskin huolehtia meistä, kertoa reitin ja olla ottamatta maksua uudestaan. Tämä bussikuski kyllä opasti meidät, mutta eipä päästy määränpäässä ku seuraavaan risteykseen kävellen ja ihmeteltiin missä se tie menee, kun tämä edellinen bussikuski ajo ohi, tööttäili, viittoi, ajoi tien sivuun, otti meijät kyytiin, sanoi: "minä käskin sen kuskin opastaa teijät!" ja ajoi meijät sen tien päähän, jossa autovuokraamo oli. Muuten hyvä, mutta tultiin lenkin väärään päähän ja käveltiin kaks kilsaa vaikka oltas päästy bussilla iha viereen. Eniveis, aivan uskomattoman ystävällisiä ihmisiä täällä, vaikka erehtyisivätkin kumpaan päähän jättää meidät!

Päästiin siis perille. Ruvettiin maksamaan autoa, vaan eipä onnistunu. Kenenkään kortti ei toiminu! Testailtiin ainakin sata kertaa, ja ei mitään toivoa toimimisesta. Hieman epätoivoissaan mietittiin kaikkia maailman ratkasuja miten saatais maksetuksi, mutta käteistä ei ollu niin paljoa ja lähin ottomaatti ja wifi oli kolmen kilsan päässä.  Silja ja Anni lähti juoksemaan läheisen hotellin wifin ääreen, ja palatessaan kertoivat iloisia uutisia: luottorajat oli noin kolmesataa euroa molemmilla korteilla ni kappas ku ei auto lähteny sillä summalla kaheksi kuukaudeksi.

Nyt oli Nissan meijän alla, ja voi vapauden huumaa! Sen kunniaks ajettiin ekaan mäkkäriin, luotiin ite hampparit, ihan mahtava konsepti mäkkäriltä, ja mietittiin mitässitäsitte. Päätettiin ajaa heti Raglaniin surffaamaan, luulot pois ennen ku ruvetaan kasvattaa surffitukkaa!

Matka oli ihan mahtava, vasemman puoleinen liikenne onnistu ku vettä vaan (paitsi aina jos meni vähän häseen, laitettiin vilkun sijaan pyyhkijät päälle), ja maisemat oli mielettömät. Oltiin ihan rakastuneita pohjoissaareen, vaikka kuultiin et eteläsaari vielä paaaljon hienompi. Nähtiin illan ajelulla sademetsiä, lammasniittyjä ja kaikkea siltä väliltä. Kuva lammasniityistä on tästä lähtien aina mielessä, jos tarvii illalla laskea lampaita.

Illalla muistettiin, että meijän pitää nukkua jossaki. Oltiin tultu Raglaniin, ja kello lähesty kymmentä. Käytiin niin leirintäalueella, jossa ei ollu meille riipparipuita, kristittyjen leirikeskuksessa (luettiin kyltistä Christian Camp ja pyyhällettiin tohkeissaan sisään vain peruuttaakseemme yhtä äkkiä pois) ja kiinni menneessä leirintäalueessa, jonka puhelimeen vastasi joku siansaksaa puhuva ihminen. Lopulta löydettiin vielä yks leirintäalue, joka oli vielä auki! Siinä oli sitte vielä ihan pikkusen probleemia, luultiin että meijän piti mennä yhtä mäkeä ylös, vaikka se oli alastuloa varten, yritettiin, yritettiin ja vielä kolmannen kerran yritettiin mut ei menny auto ylös. Outin kanssa ajateltiin jo pistää parkkiin siihen leirintäalueen portin pieleen, kunnes Silja ja Anni juoksi sanomaan, että ei olis tarvinnukkaan mennä mäkeä pitkin. Tuuletettiin jo, vihdoin nukkumaan, ja käynnistettiin autoa, mutta Nisse teki tepposet: ei elettäkään käynnistymiseksi. Epätoivon määrä oli melko suuri siinä vaiheessa, luultiin, että akku oli loppunu, ku auto oli ollu vartin pois päältä ja jääkaappi silti päällä. Silja meinas jo pysäyttää yhen auton kunnes tajuttiin, että siinä oli vaan vaihde väärässä kohassa :D

Nojuuh, aika myöhään päästiin lopulta nukkumaan, Silja riippariin opossumien syötiksi ja me muut peräkonttiin kovalle puulevylle, koska Annin kamat edelleen matkalla lentokentältä, ja minä ja Outi fiksuina tyttöinä jätettiin retkipatjat Suomeen. 

Ensimmäinen päivä kertoo hyvin reissun luonteen: säätö-moodi omaksuttu.

Kolmenkympin teekuppi ja muita mukavia

Kiinassa oloa jäljellä enää hetki. Mun ja Siljan 49h 10min kestävä lento, ja 17h 55min vaihto Kiinassa mahdollisti uusia elämyksiä: päivän vierailun Pekingissä. Muutamassa tunnissa opittiin Kiinasta ja kiinalaisista hyvin paljon. Kiinalaiset ovat joko kiinnostuneita tutustumaan ulkomaalaisiin tai huijareita. Heti kun oltiin astuttu ulos metrosta Pekingin keskustassa, meijän seuraan lyöttäyty kiinalaisnainen. "Mistä ootte, ootteko sisaruksia?", ja sit se lähti käveleen meijän kanssa. Sanottiin, että ollaan menossa kiellettyyn kaupunkiin, ja niin oli hänkin! Sattu matkalla vähän väärinymmärryksiä, ku oli heti metroasemalla sanonu et voitais käydä teellä jossain vaiheessa. Meiltä se oli menny vähän ohi ja vastattiin vaan jeah jeah, eikä vielä tiietty, että joudutaan vastuuseen sanoistamme. Käveltiin hutonkeja pitkin (pienet, kiinalaiset kadut) ja puheltiin kaikenlaista, ja yhessä risteyksessä se sit sano, että mennäänkö tuonne kahville. Mielessä epäilyttävät kuvat huumausaineilla höystetystä teestä punakultaisin silkkiverhoin ja mustin lohikäärmesymbolein vuoratussa hämärässä kellarihuoneessa yritimme sanoa, että nyt ei kyllä millään ehdi, ku pitää olla illalla takasi lentokentällä, mennään vaan suoraan Tienanmenin aukiolle, kyllä sielläki voi tutustua (hän halus tutustua ulkomaalaisiin teekupposen ääressä). Ei ollukkaan niin helposti tehty ku sanottu: kiinalaiset ovat myös itsepäisiä. Tyttöhän tuumas että "te lupasitte tulla, mä kysyin teiltä ja te sanoitte et mennään vaan! Mulla on kylmä, kyllä nyt mennään yhessä juomaan teetä." Vielä vähän nikottelua, ja mentiin sitte. Aattelin, että kyllä vähän aikaa voi istua ja oikeastaan ihan mukava tutustua paikalliseen. Nainen näytti hinnastoa, vähän hintava mut ihan jees, ja kysy sit että otetaanko yhteinen pannu teetä. Ihan hyvältä kuulosti, ja varmaan tulis halvemmaksikin! Tunnelma oli ihan pikkasen lässähtäny kieltäytymisepisodin jälkeen, mutta ihan mukavaa oli lopulta taas jutella ja kuulla Kiinasta.

Siihen tultiin, että tyttö tilas lopulta kolme pannua teetä, ja lisäks jotaki snackseja, ja ku tuli laskun aika oltiin aika pikkusen järkyttyneitä. 300 yania!!!!! Laskettiin meijän rahanvaihtopisteen kurssilla (äjoka tais olla erittäin huono (iskä mä kyllä muistin sun varotukset, mutta ajateltiin että kai sitä täytyy vähän nostaa)), että se tekee noin yheksänkymppiä eli KOLMEKYMMENTÄ euroa per kuppi. Ihan sievästi vaan Silja huusi niille ja ihan sievästi vaan käveltiin kuppilanpitäjän kanssa nostomaatille ja nostettiin sille sataset per nainen. HUOH!! Tivasin teekaupiaalta, miten voi olla niin kallista juoda teetä. Perustelut olivat: köyhät syö ruokaa ja ostaa teepussit kaupasta, rikkaat hengailee juomassa teetä ja on valmiita maksamaan siitä. Siistiä olla rikas.

Kiinalaiset ovat myös pelottomia, tai ainakin tottuneita huutamiseen. Nainen ei säikähtäny, vaan lähti saattamaan meitä kiellettyyn kaupunkiin, kehu matkalla moneen otteeseen Siljan hiuksia, makso lopulta Siljan pääsylipusta puolet, ku käteisvarat pääs loppumaan ja kiitteli ja hyvästeli. Innolla odotetaan, saako Silja joskus sähköpostia siltä, ku pyysi osotetta. Ihan vähän se silti saatto säikähtää meijän hermokohtausta, ku ei tullukkaa kiellettyyn kaupunkiin meijän kanssa, syömään tai Tiananmenin aukiolle, kuten alussa puhu. :D Suomalaiset edustustehtävissä Kiinassa siis! Loppupäivä mietittiin, että mitä ihimettä, tultiinko me just huijatuksi, vai oliko se kiva nainen, joka oikeesti halus tutustua js saada kirjekavereita. Naureskeltiin ja hajoiltiin vuorotellen kolmenkympin teekupista, ja haukuttiin siinä sivussa koko Kiina suohon.

Mutta kielletty kaupunki oli hieno, samoin kukkula sen takana. Tiananmenin aukiolla oli Maon kuvaa ihastelemassa yks jos toinenkin. Olis kyllä erittäin kiinnostavaa tietää, mikä on nykykiinalaisten mp Maosta, mutta ei tullu kysyttyä.

Kiinalaiset rakastavat ohjeistamista: laita wc:n ovi kiinni for your convenience, pysy kaukana lasikaiteesta, ettet putoa, seuraavalla pysäkillä jäävät olkaa hyvät ja valmistautukaa lähtöön, ottakaa matkatavaranne mukaan ja niiin edelleen. Kiinalaiset ovat totisia. Ei hymyn hymyä keneltäkään (vai johtuko se sittenki siitä, ettei teekuppiepisodin jälkeen oltu kovin yhteistyöhaluisia niitten kanssa?). Lennoilla luultiin, että ollaan jotenki ärsyttäviä ku ne näytti aina yrmyiltä, ku pyydettiin kaks kuppia juotavaa tai kysyttiin kaks kertaa, mitkä olikaan vaihtoehdot. Mutta tultiin siihen tulokseen, että eipä ne hymyilly muillekkaan.

Kiinalaisilla oli myös vähän ymmärrysvaikeuksia. Menin kielletyssä kaupungissa kysymään vessaa, sain opastuksen, mutta ylläripylläri minut vietiinkin viereiseen huoneeseen:"heeei meillä on täällä tämmönen näyttely!", ja niin se setä kauppasi mulle silkkitöitä ja muuta ihanaa taidetta. Tällä kertaa hän oli kuitenkin ymmärtäny mitä tarkotin, ratkaisu vessahätään vaan oli kovin erilainen mitä ajattelin. Yleensä ei tultu ymmärretyksi enkulla. Joka ikinen kerta ku kysyttiin voiko maksaa kortilla ( ja NÄYTETTIIN) pankkikorttia, meille vastattiin että voi, tai opastettiin viereiseen pisteeseen, koska siellä voi. No elähämmittää, ei ollu yhen yhtä paikkaa lentokentän lisäksi, jossa oltais voitu maksaa kortilla. Tästä seurasi vihaisia hetkiä pankkiautomaatin kanssa (noin kymmenen yritystä), kun se solkotti jotaki kiinaa eikä ymmärretty ei kieltä eikä rahasummia. Well, mentiin sitte metron turvatarkastuksista läpi kolmesti ennen ku lopulta saatiin ostettua liput ja lähettyä niin kauas ku pippuri kasvaa eli takas lentokentälle.

Lentokentällä todettiin, että Kiinassa on vähän hankaluuksia nettiin pääsemisen kanssa. Ei toiminu whatsapp, snapchatista ja instasta puhumattakaan. Koulun sähköposti oli ilmeisesti ainut turvalliseksi todettu sivusto. Oliko tämä nyt sitä sensuuria vai ihan vaan huono wifi? Nyt Seelantiin menevään koneeseen, mikähän paratiisi meitä siellä odottaakaan! Heippa tsintsimen tsintsimen!

Ps. Tarkistettiin perillä Seelannissa valuuttakurssi (kun siellä Kiinassa oli netti rikki). Teekuppi olikin 13,8€. Kallis, vaan ei ehkä silti niin kallis, että olis koko kansakunta olisi ansainnu haukut. Kaikki muu taas olikin ollu toosi halpaa, esim vesipullo, jonka ostin ykkösellä. Ihmeteltii miks myyjä nauro päin naamaa, ja hoksattii myöhemmin et pelkkä pantti oli kakkosen. Kauppa se on joka kannattaa! Makso meinaa muualla vesipullot vähintää 15 rahaa. Kannatti olla ostamatta kiinasta mitään vaan huomatakseen myöhemmin, että siellä olikin halpaa. Vinkki no 1: tarkistakaa valuuttakurssi ennen ku meette ulkomaille. Vinkki no 2: kannattaa syödä useammin ku 15h välein, ja nukkua enemmän ku muutaman tunnin, jos haluaa olla avarakatseinen ja vastaanottavainen turisti. Nälkäsenä jo pelkkä kieli sai aikaan ärtymystä (tsintsimentsintsimen: hyvät naiset ja herrat). Kaikesta huolimatta, kyllä kannatti lähteä! Jos joskus lennätte Pekingin kautta, ja on pitkä vaihto, 72h viisumin saaminen Pekingin vierailua varten oli tosi iisi juttu. Hyvää vaihtelua istumiselle ja oikein avartava kokemus. Tekis mieli lukea lisää kiinalaisista ja Kiinasta, ja kattoa pitikö meijän luonneanalyysi yhtään paikkaansa.

Essi